Kirjoitus mielenterveyskuntoutujien lehteen

Olen usein pohtinut omalla kohdallani sitä, kuinka itse olen, lähes kuusikymppiseksi ja vielä toistaiseksi selvinnyt niin, ettei mieleni ole sairastunut. Syitä olisi varmaan ollut läpi elämäni ihan riittämiin. Onko minua suojellut se, että olen lörppö, suulas kuin Soini ja lörpöttelen itsestäni ulos kaiken mahdollisen. Iso kiitos selviämisestä pitää antaa ystävälleni Lealle, joka on jaksanut kuunnella ja olla lähellä aina kun olen tarvinnut keittiöpsykologia.
Mielenterveys on arka puheenaihe, varsinkin siihen liittyvät ongelmat herättävät monia ennakkoluuloja meissä ihmisissä. Kyse on kuitenkin ihan tavallisista ihmisistä, joita elämä on kolhinut niin, ettei ole jaksanut. Ei sen kummempaa. Ei sen mystisempää. Elämä vain on mennyt niin tiukille, ettei arjesta ole enää selvinnyt.
Ja kun niitä ongelmia tulee, kuinka ollakaan, kun ne pahusi pakkaavat tuplaantumaan. Muistan itse, kun takasin puolitutulle asuntolainaa ja lamavuosina se lankesikin minulle maksettavaksi. Laina oli liian suuri minun hartioilleni, yrityksestä huolimatta, joten pääsin velkajärjestelyyn. Alta meni kuitenkin asunto, luottotiedot viideksi vuodeksi, avioliitto kariutui, ja yhtäkkiä olin vielä kolmen lapsen yksinhuoltaja. Samoihin vuosiin sulloutui vielä sekä isän että veljen itsemurhat. Enpä olisi tuolloin elämästä selvinnyt sairastumatta ilman Lean apua ja ilman pirullista luonnetta, jonka geeneihin kuuluu isän takoma opetus, että periksi ei anneta. Kunnollinen korpikainuulainen geeni, joka raataa kuin hullu ja varmaan kupsahtaa sitten lopuksi raivaamattomaan suohon ja - kengät jalassa.
Kaikilla ei näitä keinoja ole, joten ymmärrän enemmän kuin hyvin, millaista ryskytystä elämä voi pahimmillaan olla. Enkä itse ole nähnyt kuin pienen osan elämän myllerrysten ristiaallokosta.
Mitä minä tällä kaikella haluan kertoa? Ehkä päällimmäisin ajatus on se, että kaikesta mahdollisesta ihmiset selviää. Mutta ei todellakaan selviä yksin. Ihminen tarvitsee rinnalla ihmisen mittaisia kulkijoita, jotka raahaavat huomiseen, vastusteluista huolimatta, kun itse haluaisi vain ajan pysähtyvän hetkeksi ja unohduksen tulevan. Ihminen tarvitsee hädän hetkellä vertaistukihenkilöitä, perhettä, omaisia, läheisiä, vanhempia, siskoja, veljiä, serkkuja, ystäviä…
Aikaa ei voi pysäyttää, huominen tulee aina. Olen usein pysähtynyt miettimään, kuinka ihanaa elämä loppujen lopuksi onkaan! Kun pysähtyy, huomaa asioita. Aina löytyy niitä, joilla elämä on mennyt vielä huonommin kuin minulla. Maailma on täynnä nälästä kärsiviä pieniä lapsia, jotka kuolevat äitinsä käsivarsille, on ihmisiä, jotka eivät enää muista, on ihmisiä, jotka kerjäävät saadakseen itselleen ja perheelleen ruokaa, on ihmisiä…
Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen runoilija on aikanaan sanonut hyvin: ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.” Jos olisin runoilija, muotoilisin sanonnan itselleni sopivaksi. Se kuuluisi näin: ”Itkin sitä, ettei minulla ei ollut kenkiä. Vasta itkun jälkeen olo helpotti. Silloin minä vasta sen pienuuteni huomasin, kun tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.