Oulun kaupunginvaltuuston hyväksyessä säästöjä vaativan budjettiesityksen kirjauksena olivat mm. selvät ohjeet, että hallinnosta pitää käsiä saada perustehtäviin. Hyvinvointipalveluissa hallinnon keventäminen on kuitenkin vain osa suurta kokonaisremonttia. Osa kasvaneista kustannuksista selittyy kalliilla hoitomenetelmillä sekä kalliilla lääkkeillä. Etupäässä kuitenkin syynä on se, että toiminnat ovat alkaneet ruokkia itse itseään eikä asiakas/kuntalainen tai järkevät hoitopolut enää pitkään aikaan ole olleet keskiössä. Muutoksen aikaansaaminen sotessa on äärimmäisen vaikeaa. Jos yrität saada säästöjä erikoissairaanhoidosta, ihmisiä vähintään kuolee, kun eivät saa tarvittavia sydänleikkauksia jne. Ja kustannukset jatkavat kasvuaan. Onko kuitenkaan ihmisten sairastavuudessa saatu merkittäviä muutoksia aikaan – rahallisista panostuksista huolimatta? Ei. Uusimpien tutkimusten valossa ihmisten sairastavuus Kelan myöntämien sairauspäivärahakorvausten perusteella on jatkanut kasvuaan. Mikä siis mättää?
Terveydenhuoltoon on rakentunut raskas ja kallis ja usein joiltakin osin toimimaton ja keskenään eri polkuja kulkeva organisaatioketju. Yksittäisen työntekijän on hyvin vaikea edes hahmottaa, kuinka kimurantti systeemi onkaan. Oulussa hyvinvointipalvelujen budjetti on runsas 550 miljoonaa euroa. OYS ja sairaanhoitopiiri nappaa yhden kolmanneksen, siis 190 miljoonaa euroa. Kaupungin omiin palveluihin jää loput, runsaat 350 miljoonaa. Jos katsoo tilastollisesti sitä, kuinka paljon Oulussa on ikäihmisiä ja kuinka monet heistä tarvitsevat hoitoa/hoivaa, kuinka paljon työikäisistä käyttää muita kuin työterveyshuollon palveluja tai kuinka monet lapsiperheistä tarvitsevat sosiaali- ja terveyden-huollon palveluja, niin luulisi tämän rahan riittävän jos aidosti ja oikeasti palveluja tarvitseva kuntalainen/asiakas on keskiössä ja hänelle räätälöidään palvelut, suunnitellusti ja kaikkia terveydenhuollon toimijoita sitovasti. Tämän suunnitelman perusteella sitten katsotaan, voidaanko jotakin tehdä jo ennakoiden, auttaisiko esim. viikoittainen aktivointi ”ostetun” kaverin kanssa, olisiko oikea apu esim. ruokakassi kerran viikossa tai päivittäinen huolenpito kotona, jos siltä vältetään muutama yhteispäivystyskäynti tai vältetään esim. pysyvä laitoshoito. Asiakasryhmille pitää -ei ainoastaan rakennella käypähoito-suosituksia, vaan hahmottaa hoitopolku terveydenhuollon järjestelmästä toiseen, jota noudattamalla hoitoa tarvitseva ihminen saa palvelut ja kustannukset pysyvät edes jollakin tavalla hallinnassa. Ja jos tarvitaan erikoissairaanhoitoa, sisällytetään se osaksi kokonaissuunnitelmaa, ostetaan tämä palvelu, päätetään, ketkä ja missä ne palvelut tuotetaan ja millä hinnalla, mutta palautetaan niin pian kuin mahdollista hoito/huolenpito takaisin perusterveydenhuoltoon.
Tulevissa hyvinvointikeskuksissa ja -pisteissä yksittäisen työntekijän tehtävät tulevat ehkä muuttumaan, mutta muutokset ovat myös mahdollisuus saada uutta näkemystä ja työniloa omaan tekemiseen. Muutokset vaativat uutta ajattelua kaikilta. On muistettava, niin meidän päättäjien kuin työntekijöidenkin, että jokainen palvelua tarvitseva asiakas/kuntalainen on ikään kuin työnantajan roolissa, siis palkan maksajana ja palvelujen määrittelijänä. Kaikki tekeminen pitää tähdätä heidän palvelujensa turvaamiseen. Kun kulunut sanonta: asiakas on kuningas, näkyy työssä, olemme onnistuneet ja päässeet siihen samaan, minkä esim. yksityinen terveydenhuollon palvelujentuottaja on oivaltanut. Siellä, että raha tulee taloon palveluhenkisyyden myötä, on hieman ehkä siivittänyt asenteita. Julkista terveydenhuoltoa pyöritetään kuitenkin vero-euroilla, ei millään kasvottomalla rahalla, jolla voisi rietastella mielin määrin tai kääriä taskuihinsa ilman sen suurempaa eettistä omaatuntoa.
Minä, niin kuin muutkin oululaiset veronmaksajat, haluamme rahalle vastinetta - sitä parasta oululaista sosiaali- ja terveydenhuollon osaamista, mitä alueelta löytyy. Tästä ja vastuullisesta yhteisten rahojen käytöstä kantavat vastuun poliittiset päättäjät, niin lautakunnissa kuin valtuustoissakin, jotka on äänestetty pitämään huolta veronmaksajien yhteisestä hyvästä.
torstai 2. maaliskuuta 2017
keskiviikko 1. maaliskuuta 2017
Poliitikon hämmästystä ja kummastusta
Kun Yle kyseli ihmisiltä, mistä he olisivat valmiita luopumaan, oli esitysten kirjo aikamoinen. Yksi ehdotti lapsilisistä luopumista, toinen olisi valmis puolittamaan opintotuen, jos nostettaisiin sitä tulorajaa, minkä opiskelijana voi tienata. Jotkut olisivat valmiita korottamaan veroja, mikä kohdentuisi oikeudenmukaisesti ja rokottaisi eniten hyvin ansaitsevia tai suurituloisia.
Nyt hallituksen politiikalla on jotenkin pallo hukassa. Uhkaillaan jos jonkinmoisilla lakiesityksillä, joiden valmistelijat kertovat seuraavana päivänä, ettei siihen ja siihen vedoten tällainen lakiajattelu olekaan mahdollista. Silloin hoksataan, että kätilöthän ne vasta viisaita ovat, kun avasivat hallituksenkin silmät.
Joku voisi viisastella, ettei pystytä Oulussakaan. Täällä kuitenkin on yritystä. Politiikassa ei, ainakaan räikeästi, näy hallitus/oppositioasetelmaa. Tätäkin voisi arvostella, mutta kyllä yhdeksän valtuutetun panos olisi kuin kannettu vesi kaivoon, ettei päästäisi mukaan valmisteluun ja ellei meitä kuunneltaisi. Päätöksiä Oulussa ei tehdä hätiköidysti vaan tarkkaan pohtien ja tutkittuun tietoon pohjautuen.
Hyvinvointipalveluissa tehdään myös remonttia, hallinnon keventäminen on osa suurta kokonaisremonttia. Hyvinvointikeskukset ovat - ainakin osittain päässeet lapsentaudeistaan ja ajanvarauksen suunnittelu etenee.
Seuraavaksi saadaan nettiin reaaliaikainen info siitä, millaiset jonot missäkin keskuksessa on. Ihminen voi myös valita, meneekö Kiiminkiin vai Kontinkankaalle – riippuen siitä, miten siellä on jonoja. Seuraava etappi olisi saada sairaanhoitajan/ sosiaalityöntekijän hoidon tarpeen arviointikäynnit nettiajanvaraukseen – niin kuin yksityisellä on toimittu jo vuosia.
Olen ikäni ollut kyselijä ja hämmästelijä – perisynti. Nyt minä hämmastelen ja kummastelen sitä, kuinka meidän sosiaalityön palveluja tarvitsevat ihmiset on luokiteltu organisaation puolelta vähintään rettelöitsijöiksi jos ei peräti vihaisiksi kuntalaisiksi, joilta pitää suojautua kaikin tavoin. Kontinkankaan hyvinvointikeskuksessa ovet ovat käytävälle lukossa ja vielä jokaisen vastaanottohuoneen ovi on tietääkseni lukossa. Huoneissa on kameravalvonta, turvaovet ja vartija aina paikalla.
Jos olisin sosiaalipalvelujen asiakas, niin johan sitä tuntisi itsensä vähintään kriminaaliksi. Kuitenkin nämä samat ihmiset jonottavat akuuttivastaanottoon, käyvät työkkärissä ja Kelalla asioimassa ihan tavallisten ihmisten joukossa. No huh huh tätä Oulun systeemiä!”
Toimintakulttuuri työelämässä näyttää Suomessa olevan perin kummallinen. Kun yritysveroa alennettiin, suuri viisaus oli, että olisi syntynyt uusia työpaikkoja – mutta sinne ne säästöt tupsahtivat osakkeennomistajien taskuun. Porvarihallitus painaa päälle työnantajien etuja valvoen. Sitäkin minä hämmästelen ja kummastelen. Eikö hallituksen ja eduskunnan pitäisi ajatella valtaväestöä, joka kuitenkin koostuu tavallisista hämmästelevistä pulliaisesta – niin kuin minä!
Mielenterveys on vieläkin vaiettu puheenaihe. Siihen liittyvät ongelmat herättävät monia ennakkoluuloja meissä kanssaihmisissä. Mielenterveyden ongelmat koskettavat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, joita elämä on kolhinut niin, ettei vain ole enää jaksanut. Ei sen kummempaa. Ei sen mystisempää. Elämä vain on mennyt niin tiukille, ettei arjesta ole tahtonut enää selvitä.
Ja kun niitä ongelmia tulee, kuinka ollakaan, kun ne pahusi pakkaavat tuplaantumaan. Muistan omalta kohdaltani, kun takasin puolitutulle asuntolainaa ja 90-luvun lamavuosina se lankesikin minulle maksettavaksi. Laina oli liian suuri minun hartioilleni, yrityksestä huolimatta. Alta meni perheen asunto, luottotiedot viideksi vuodeksi, avioliitto kariutui, ja yhtäkkiä olin vielä kolmen lapsen yksinhuoltaja. Samoihin vuosiin sulloutui vielä sekä isän että veljen itsemurhat. Enpä olisi tuolloin elämästä selvinnyt sairastumatta ilman hyvän ystäväni apua ja ilman pirullista luonnetta, jonka geeneihin kuuluu isän takoma opetus, että periksi ei anneta. Kunnollinen korpikainuulainen geeni, joka raataa kuin hullu ja varmaan kupsahtaa sitten lopuksi raivaamattomaan suohon ja - kengät jalassa.
Kaikilla ei näitä keinoja ole, joten ymmärrän enemmän kuin hyvin, millaista ryskytystä elämä voi pahimmillaan olla. Enkä itse ole nähnyt kuin pienen osan elämän myllerrysten ristiaallokosta.
Mitä minä tällä kaikella haluan kertoa? Ehkä päällimmäisin ajatus on se, että kaikesta mahdollisesta ihmiset selviää. Mutta ei todellakaan selviä yksin. Ihminen tarvitsee rinnalla ihmisen mittaisia kulkijoita, jotka raahaavat mukanaan huomiseen, omista vastusteluista huolimatta. Kun itse haluaisi vain ajan pysähtyvän hetkeksi ja unohduksen tulevan. Ihminen tarvitsee hädän hetkellä vertaistukihenkilöitä, perhettä, omaisia, läheisiä, vanhempia, siskoja, veljiä, serkkuja, ystäviä…
Aikaa ei voi pysäyttää, huominen tulee aina. Olen usein pysähtynyt miettimään, kuinka ihanaa elämä loppujen lopuksi onkaan! Kun pysähtyy, huomaa asioita. Aina löytyy niitä, joilla elämä on mennyt vielä huonommin kuin itsellä. Maailma on täynnä nälästä kärsiviä pieniä lapsia, jotka kuolevat äitinsä käsivarsille, on ihmisiä, jotka eivät enää muista, on ihmisiä, jotka kerjäävät saadakseen itselleen ja perheelleen ruokaa, on ihmisiä…
Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen runoilija on aikanaan sanonut hyvin: ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.” Jos olisin runoilija, muotoilisin sanonnan itselleni sopivaksi. Se kuuluisi näin: ”Itkin sitä, ettei minulla ei ollut kenkiä. Vasta itkun jälkeen olo helpotti. Silloin minä vasta sen pienuuteni huomasin, kun tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.
Ja kun niitä ongelmia tulee, kuinka ollakaan, kun ne pahusi pakkaavat tuplaantumaan. Muistan omalta kohdaltani, kun takasin puolitutulle asuntolainaa ja 90-luvun lamavuosina se lankesikin minulle maksettavaksi. Laina oli liian suuri minun hartioilleni, yrityksestä huolimatta. Alta meni perheen asunto, luottotiedot viideksi vuodeksi, avioliitto kariutui, ja yhtäkkiä olin vielä kolmen lapsen yksinhuoltaja. Samoihin vuosiin sulloutui vielä sekä isän että veljen itsemurhat. Enpä olisi tuolloin elämästä selvinnyt sairastumatta ilman hyvän ystäväni apua ja ilman pirullista luonnetta, jonka geeneihin kuuluu isän takoma opetus, että periksi ei anneta. Kunnollinen korpikainuulainen geeni, joka raataa kuin hullu ja varmaan kupsahtaa sitten lopuksi raivaamattomaan suohon ja - kengät jalassa.
Kaikilla ei näitä keinoja ole, joten ymmärrän enemmän kuin hyvin, millaista ryskytystä elämä voi pahimmillaan olla. Enkä itse ole nähnyt kuin pienen osan elämän myllerrysten ristiaallokosta.
Mitä minä tällä kaikella haluan kertoa? Ehkä päällimmäisin ajatus on se, että kaikesta mahdollisesta ihmiset selviää. Mutta ei todellakaan selviä yksin. Ihminen tarvitsee rinnalla ihmisen mittaisia kulkijoita, jotka raahaavat mukanaan huomiseen, omista vastusteluista huolimatta. Kun itse haluaisi vain ajan pysähtyvän hetkeksi ja unohduksen tulevan. Ihminen tarvitsee hädän hetkellä vertaistukihenkilöitä, perhettä, omaisia, läheisiä, vanhempia, siskoja, veljiä, serkkuja, ystäviä…
Aikaa ei voi pysäyttää, huominen tulee aina. Olen usein pysähtynyt miettimään, kuinka ihanaa elämä loppujen lopuksi onkaan! Kun pysähtyy, huomaa asioita. Aina löytyy niitä, joilla elämä on mennyt vielä huonommin kuin itsellä. Maailma on täynnä nälästä kärsiviä pieniä lapsia, jotka kuolevat äitinsä käsivarsille, on ihmisiä, jotka eivät enää muista, on ihmisiä, jotka kerjäävät saadakseen itselleen ja perheelleen ruokaa, on ihmisiä…
Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen runoilija on aikanaan sanonut hyvin: ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.” Jos olisin runoilija, muotoilisin sanonnan itselleni sopivaksi. Se kuuluisi näin: ”Itkin sitä, ettei minulla ei ollut kenkiä. Vasta itkun jälkeen olo helpotti. Silloin minä vasta sen pienuuteni huomasin, kun tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.
”…jos oikein silmin katsotaan..”
Nuoren aikuiseksi itsenäistyminen merkitsee nuorelle itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden laajenemista oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Valtaosa nuorista kipuilee hiljakseen nuoruuden ja sinkoaa aikuisuuteen ilman sen kummempia ongelmia elämässään. Osa ei.
Erilaiset tutkimukset osoittavat luvuillaan ulkopuolisten tai ulkona olevien tai syrjäytymisvaarassa olevien tai syrjäytyneiden nuorten määrää. Termi, jolla heitä kuvataan, riippuu tutkimuksesta.
Monet ymmärtävät syrjäytyneet nuoret sellaisiksi, joilla ei ole koulutuspaikkaa eikä työpaikkaa. Heihin liitetään alkoholisoitumista, päihteiden käyttöä tai mielenterveysongelmia.
Ulkopuolisuutta on esimerkiksi ystäväpiiristä, läheisistä, koulutuksesta tai työelämästä.
Yhteiskunnallisten järjestelmien ja palvelujen ulkopuolella oleminen on ongelmallista, koska se viivyttää nuorten siirtymistä työelämään. Ulkopuolella oleminen herättää huolta lähinnä siksi, että pitkittyessään se voi leimata nuoren koko loppuelämää. Tällöin on vaarana, että nuoret putoavat kokonaan pois ja ovat nk. syrjäytyneitä nuoria. Jos taloudelliset ja sosiaaliset siteen, jotka normaalisti sitovat nuoren yhteiskuntaan katkeavat, jäävät nämä nuoret helposti opiskelun, työn ja toimeentulon ulkopuolelle.
Kaikissa lukemissani tutkimuksissa korostetaan koulutuksen merkitystä. Pelkän peruskoulutuksen varassa olevalla nuorella riski kuulua syrjäytyvien nuorten ryhmään on lähes kolminkertainen verrattuna ammatillisen keskiasteen koulutuksen saaneisiin. Työttömyysaste näyttää korreloivan näitä lukuja. Miksi meillä sitten tehdään hallituksen toimesta lyhytnäköisiä päätöksiä koulutuksen leikkaamiseksi? Eivätkö päättäjät usko tutkimuksia?
Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa on nuorilla subjektiivinen oikeus toisen asteen koulutukseen. Tämän saman asian ovat nostaneet esille mm. lapsiasiain valtuutettu sekä useat alan johtavista tutkijoista mm. Volanen Jyväskylän yliopistosta. Tämä subjektiivinen oikeus tulisi tulkita perustuslain takaamaksi perusopetukseksi. Meillä Suomessa on toteutettu nuorisotakuujärjestelmää, mutta siitä huolimatta tutkimuksellisesti meillä on edelleenkin suuri joukko ulkopuolella olevia nuoria. He ovat sellaisten toimintojen ulkopuolella, joita yhteiskunta pitää jäsenilleen tarpeellisina kuten ansiotyö oman ja mahdollisesti myös lasten toimeentulon turvaamiseksi.
Tutkimusten mukaan varsinkin nuorilla voi jopa työhön osallistumista tärkeämpi olla osallistumismahdollisuus opiskeluun. Opiskelukavereista rakentuu ainakin yksi nuorelle tärkeä viiteryhmä sosiaaliseen verkostoitumiseen. Joku viisaampi on laskenut, että yhden, yhteiskunnan ulkopuolella oleva nuori maksaa noin miljoona euroa. Eikö olisi viisautta laittaa jo ennaltaehkäisevästi nämäkin eurot nuorten koulutukseen? Lähes kaikkiin työelämän tehtäviinhän tarvitaan koulutusta.
Erilaisilla, nuoren omia vahvuuksia etsivillä ja kannustavilla oppimismenetelmillä saadaan hyviä tuloksia. Sillä tosiasia on, että jokainen on hyvä jossakin!
Syrjäytynyt on sekä sanana että terminä erittäin leimaava. Tuskin nuoret puhuessaan itsestään käyttävät tuota ilmaisua, vaikka tunnistavatkin elämässään asioita, joita siitä puuttuu ja joita siihen toivovat. Syrjäytynyt – sanasta tulee sellaisen käsitys, että nuoressa on jokin vikana.
Mummoni viisauksia oli, että ”lasta pitää kasvattaa kehuen”. Kehumisella on ihmeellisiä vaikutuksia. Kun opettelee huomaamaan nuoressa ja lapsessa hyviä, kehuttavia ominaisuuksia, sitä altistuu itsekin
positiiviselle muutokselle. Hyvien asioiden ja tekojen esiin nostaminen tekee yksinkertaisesti ihmiselle hyvää..
J.Karjalaisen laulun sanoissa ”me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmin katsotaan, piilee suuri totuus, sillä asioita, tapahtumia, ihmisiä voi katsoa monenlaisilla silmillä.
Julkaistu Forum24:ssa, oululaisessa julkaisussa
Nuoren aikuiseksi itsenäistyminen merkitsee nuorelle itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden laajenemista oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Valtaosa nuorista kipuilee hiljakseen nuoruuden ja sinkoaa aikuisuuteen ilman sen kummempia ongelmia elämässään. Osa ei.
Erilaiset tutkimukset osoittavat luvuillaan ulkopuolisten tai ulkona olevien tai syrjäytymisvaarassa olevien tai syrjäytyneiden nuorten määrää. Termi, jolla heitä kuvataan, riippuu tutkimuksesta.
Monet ymmärtävät syrjäytyneet nuoret sellaisiksi, joilla ei ole koulutuspaikkaa eikä työpaikkaa. Heihin liitetään alkoholisoitumista, päihteiden käyttöä tai mielenterveysongelmia.
Ulkopuolisuutta on esimerkiksi ystäväpiiristä, läheisistä, koulutuksesta tai työelämästä.
Yhteiskunnallisten järjestelmien ja palvelujen ulkopuolella oleminen on ongelmallista, koska se viivyttää nuorten siirtymistä työelämään. Ulkopuolella oleminen herättää huolta lähinnä siksi, että pitkittyessään se voi leimata nuoren koko loppuelämää. Tällöin on vaarana, että nuoret putoavat kokonaan pois ja ovat nk. syrjäytyneitä nuoria. Jos taloudelliset ja sosiaaliset siteen, jotka normaalisti sitovat nuoren yhteiskuntaan katkeavat, jäävät nämä nuoret helposti opiskelun, työn ja toimeentulon ulkopuolelle.
Kaikissa lukemissani tutkimuksissa korostetaan koulutuksen merkitystä. Pelkän peruskoulutuksen varassa olevalla nuorella riski kuulua syrjäytyvien nuorten ryhmään on lähes kolminkertainen verrattuna ammatillisen keskiasteen koulutuksen saaneisiin. Työttömyysaste näyttää korreloivan näitä lukuja. Miksi meillä sitten tehdään hallituksen toimesta lyhytnäköisiä päätöksiä koulutuksen leikkaamiseksi? Eivätkö päättäjät usko tutkimuksia?
Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa on nuorilla subjektiivinen oikeus toisen asteen koulutukseen. Tämän saman asian ovat nostaneet esille mm. lapsiasiain valtuutettu sekä useat alan johtavista tutkijoista mm. Volanen Jyväskylän yliopistosta. Tämä subjektiivinen oikeus tulisi tulkita perustuslain takaamaksi perusopetukseksi. Meillä Suomessa on toteutettu nuorisotakuujärjestelmää, mutta siitä huolimatta tutkimuksellisesti meillä on edelleenkin suuri joukko ulkopuolella olevia nuoria. He ovat sellaisten toimintojen ulkopuolella, joita yhteiskunta pitää jäsenilleen tarpeellisina kuten ansiotyö oman ja mahdollisesti myös lasten toimeentulon turvaamiseksi.
Tutkimusten mukaan varsinkin nuorilla voi jopa työhön osallistumista tärkeämpi olla osallistumismahdollisuus opiskeluun. Opiskelukavereista rakentuu ainakin yksi nuorelle tärkeä viiteryhmä sosiaaliseen verkostoitumiseen. Joku viisaampi on laskenut, että yhden, yhteiskunnan ulkopuolella oleva nuori maksaa noin miljoona euroa. Eikö olisi viisautta laittaa jo ennaltaehkäisevästi nämäkin eurot nuorten koulutukseen? Lähes kaikkiin työelämän tehtäviinhän tarvitaan koulutusta.
Erilaisilla, nuoren omia vahvuuksia etsivillä ja kannustavilla oppimismenetelmillä saadaan hyviä tuloksia. Sillä tosiasia on, että jokainen on hyvä jossakin!
Syrjäytynyt on sekä sanana että terminä erittäin leimaava. Tuskin nuoret puhuessaan itsestään käyttävät tuota ilmaisua, vaikka tunnistavatkin elämässään asioita, joita siitä puuttuu ja joita siihen toivovat. Syrjäytynyt – sanasta tulee sellaisen käsitys, että nuoressa on jokin vikana.
Mummoni viisauksia oli, että ”lasta pitää kasvattaa kehuen”. Kehumisella on ihmeellisiä vaikutuksia. Kun opettelee huomaamaan nuoressa ja lapsessa hyviä, kehuttavia ominaisuuksia, sitä altistuu itsekin
positiiviselle muutokselle. Hyvien asioiden ja tekojen esiin nostaminen tekee yksinkertaisesti ihmiselle hyvää..
J.Karjalaisen laulun sanoissa ”me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmin katsotaan, piilee suuri totuus, sillä asioita, tapahtumia, ihmisiä voi katsoa monenlaisilla silmillä.
Julkaistu Forum24:ssa, oululaisessa julkaisussa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
