Mielenterveys on vieläkin vaiettu puheenaihe. Siihen liittyvät ongelmat herättävät monia ennakkoluuloja meissä kanssaihmisissä. Mielenterveyden ongelmat koskettavat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, joita elämä on kolhinut niin, ettei vain ole enää jaksanut. Ei sen kummempaa. Ei sen mystisempää. Elämä vain on mennyt niin tiukille, ettei arjesta ole tahtonut enää selvitä.
Ja kun niitä ongelmia tulee, kuinka ollakaan, kun ne pahusi pakkaavat tuplaantumaan. Muistan omalta kohdaltani, kun takasin puolitutulle asuntolainaa ja 90-luvun lamavuosina se lankesikin minulle maksettavaksi. Laina oli liian suuri minun hartioilleni, yrityksestä huolimatta. Alta meni perheen asunto, luottotiedot viideksi vuodeksi, avioliitto kariutui, ja yhtäkkiä olin vielä kolmen lapsen yksinhuoltaja. Samoihin vuosiin sulloutui vielä sekä isän että veljen itsemurhat. Enpä olisi tuolloin elämästä selvinnyt sairastumatta ilman hyvän ystäväni apua ja ilman pirullista luonnetta, jonka geeneihin kuuluu isän takoma opetus, että periksi ei anneta. Kunnollinen korpikainuulainen geeni, joka raataa kuin hullu ja varmaan kupsahtaa sitten lopuksi raivaamattomaan suohon ja - kengät jalassa.
Kaikilla ei näitä keinoja ole, joten ymmärrän enemmän kuin hyvin, millaista ryskytystä elämä voi pahimmillaan olla. Enkä itse ole nähnyt kuin pienen osan elämän myllerrysten ristiaallokosta.
Mitä minä tällä kaikella haluan kertoa? Ehkä päällimmäisin ajatus on se, että kaikesta mahdollisesta ihmiset selviää. Mutta ei todellakaan selviä yksin. Ihminen tarvitsee rinnalla ihmisen mittaisia kulkijoita, jotka raahaavat mukanaan huomiseen, omista vastusteluista huolimatta. Kun itse haluaisi vain ajan pysähtyvän hetkeksi ja unohduksen tulevan. Ihminen tarvitsee hädän hetkellä vertaistukihenkilöitä, perhettä, omaisia, läheisiä, vanhempia, siskoja, veljiä, serkkuja, ystäviä…
Aikaa ei voi pysäyttää, huominen tulee aina. Olen usein pysähtynyt miettimään, kuinka ihanaa elämä loppujen lopuksi onkaan! Kun pysähtyy, huomaa asioita. Aina löytyy niitä, joilla elämä on mennyt vielä huonommin kuin itsellä. Maailma on täynnä nälästä kärsiviä pieniä lapsia, jotka kuolevat äitinsä käsivarsille, on ihmisiä, jotka eivät enää muista, on ihmisiä, jotka kerjäävät saadakseen itselleen ja perheelleen ruokaa, on ihmisiä…
Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen runoilija on aikanaan sanonut hyvin: ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.” Jos olisin runoilija, muotoilisin sanonnan itselleni sopivaksi. Se kuuluisi näin: ”Itkin sitä, ettei minulla ei ollut kenkiä. Vasta itkun jälkeen olo helpotti. Silloin minä vasta sen pienuuteni huomasin, kun tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.