Työpaikkakiusaaminen on todellista!

Tapasin eilen aamulla työkaverin. Hän nappasi minut keskusteluun, joka piti minut pihdeissään koko päivän. Olen päässäni analysoinut keskustelua useaan otteeseen ja aina päätynyt samaan johtopäätökseen – työkaverini on työssään suuressa vaarassa. Joko hän sairastuu fyysisesti tai henkinen kantti pettää. Ja miksi? Siksi, että hänet on työyhteisössään otettu syntipukiksi kaikkeen, mikä organisaatiossa mättää. Hänelle on sanottu suoraan, että olisi kaikille parempi, jos hän nyt vain kerta kaikkiaan ottaisi ja lähtisi pois. On pidetty salaisia kokouksia ilman henkilön läsnäoloa, jossa on käsitelty hänen asemaansa työyhteisössä, on kutsuttu kuultavaksi kuin syytetty ikään, on syrjäytetty työtehtävistä. Pitää olla melko vahva kestääkseen kaiken tämän sairastumatta! Kaikessa on aina kaksi puolta. Voi olla, että hänen vahva persoonansa ei kaikkia miellytä. Ja voi olla, että hänen sanomisistaan ei ole tykätty tai… Mutta antaako se kuitenkaan oikeutusta lähteä suurella joukolla yhtä vastaan? Mikä on esimiesten vastuu tällaisessa asiassa? Eikö heidän juuri tulisi pystyä puolueettomaan ajatteluun, pitäytyä objektiisissa ratkaisuissa, olla kuuntelematta esitettyjä solvauksia, pitäytyä pelkästään tosiasioissa menemättä ollenkaan mukaan panettelupataljoonaan? Vaikka asiaan tarttuminen olisi kuinka hankalaa tahansa, johtajan on se tehtävä ja hänen on se osoitettava, ettei työyhteisössä voi menetellä näin. Mutta entäs jos pitää paikkansa, työkaverini kertomana, että esimies onkin kuunnellut lakeijoitaan, ja on imeytynyt samaan sotkuun. Mikä silloin neuvoksi? Syy ei koskaan ole vain yhdessä ihmisessä. Jos osasto tai organisaatio on sairas, se pitää hoitaa ja se tarkoittaa kaikkia seillä työskenteleviä. Myös esimiesasemassa olevia. Ongelmat eivät ratkea vain sillä, että savustetaan yksi joukosta. Pian siellä on joku toinen, jonka syytä kaikki taas on ja joka koetaan hankalana ihmisenä ja joka halutaan savustaa ulos. Ja kierre jatkuu. Kun olen ollut keskustelun pihdeissä, olen miettinyt mitä minä voisin tehdä? Muutakin kuin kirjoittaa asiasta ja toivoa, että joku myös sen lukee. Jotakin tulen joka tapauksessa tekemään - se, miten sen teen, on vielä mietinnässä. Niitä, jotka ovat heikompia, pitää puolustaa. Eikä työyhteisö ole niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa menettää terveytensä. Meillä on panostettu työhyvinvointiin. On työsuojeluvaltuutettuja ja asiamiehiä ja vaikka mitä. Luulisi tämän kokoisen organisaation pystyvän asiantuntemuksellaan hoitamaan moiset työpaikkakiusaamiset kuntoon. Vaan ei. Eikä siinä vaiheessa enää mitään voida, kun tapahtuu jotakin peruuttamatonta. Hiljaisella haudalla on turha enää parkua.